Välillä tulee ikävä, sitä mitä oli asua toisella puolella Suomea, kaupungissa. Ikävä, henkilöä joka on aina painottaen aina ollut suht lähellä kun asuin Länsi-Suomessa. Ikävä on yhteisiä treenikavereita, ja koiratreenejä. Täällä on toistaiseksi vain mies, joka välillä viskelee damia sinne sun tänne tai raahaa pupua pitkin metsää. Vaikka sillä miehellä on koira, niin ei se lohduta, koska näen sen koiran yhtä usein kuin oman koirani ja tasan tarkkaan tiedän miten ne reagoi toisiinsa tilanteessa kuin tilanteessa. Ikävä on autoa, omalla autolla pääsi sinne sun tänne. Omalla autolla pääsi yhden lapsen kanssa, kaikkien lasten kanssa minne tahansa ja mukaan mahtui vielä koirat ja vaikka mieskin. Ikävä on sitä kun tietää missä on mikäkin paikka. Sain paketin, tiedän osoitteen mistä paketin voi hakea, mutta en sitä missä se paikka tarkalleen sijaitsee. Ikävä on jopa sitä 'turkulaista' pikaruokapaikkaa eli Heseä, vaikka varmasti sekin ruoka maistuisi kunnon lisäainemätöltä eli pahalta. Hesellä on vaan sellainen logo, joka näkyy suunnilleen joka paikassa Turun suunnalla. Ikävä on LIIKENNEVALOJA, nykyisin pitää ajatella kun menee tohon lähelle olevaan kaupunkiin siellä kun on jotain tyhmiä tasa-arvoisia risteyksiä. Ikävä on tuttuja kauppoja, jossa tiedän missä mikäkin tavara on. Tänään nuorin lapsista kysyi, missä on kummitäti. Sitäkin on ikävä, sekin on kaukana. Ikävä on kaikkea ja kaikkia tuttua ja turvallista, ikävä ns omaa maaperää. 

Eilen mies vei isommat lapset äidilleni, lapsiakin on ikävä. Yleensä minulla ei ole lapsia ikävä, kun he lähtevät isovanhemmille. Mutta nyt on, tuntuu raastavalta että heidät vietiin Turkuun, jonne minäkin olisin halunnut mennä, mutta rikki mennyt auto esti sen. 

Tiedän, että ikävä kasvaa vielä kunhan vaan illat alkaa pimenemään ja maahan tulee lunta. Mutta se on sitten ja nyt on nyt ja ikävä on nyt tällä hetkellä läsnä, muutaman päivän ollut jo vaihtelevasti. 

Onnistunko luomaan tänne kodin, onnistunko luomaan lapsille tänne kodin. Kodin, joka tuntuu minun kodilta, meidän kodilta?   Toivottavasti saan siihen ainakin apua mieheltäni. 

 

 

 

Uusin artikkeli oli kuvia vaille valmis. Ihanan makoisa sämpylä oli vierellä, tiskikone hiljentynyt, mies ja lapset tuhisee. Kaikki oli täydellistä, kunnes avasin koneeni, vuodatuksen ja ja ja.... mitä näinkään koko penteleen ainakin miljoonan rivin tekstini oli hävinnyt ! Kaikki, ihan kaikki mitä olin kirjoittanut näistä kai kohta kuukauden tapahtumista olivat poissa. Kiitos. Ihanaa. Hitto. 

No mikäs tässä kärpäsiä pörrää ympäri taloa, maalla kuulemma niitä on. Ja meillä kotona kärpäset jättää jälkeensä ruskeita läikkiä ja miehen vanhempien luona kärpäset jättää jälkeensä mustiä jätöksiä, johtuu kuulemma navetasta. Kaikkea sitä maalla oppii. :D

Eilen oli ihan mahtava päivä, (huom PÄIVÄ). Päivällä keskimmäisen lapsen parhaan ystävän perhe ilmoitti, että ovat kohta Santalahden leirintäalueella. Ja kutsuivat meidät sinne vierailulle. Kuuden aikaa me aikuiset ja tytöt pujahdettiin tila-autooni, ajoimme kylätietä kohti isoa tietä ja autosta kuului hassu ääni. Kuulemma muta lähti liikkeelle, olihan mies sen auton edellisenä päivänä pessyt. Kaupungissa tankattiin auto, mies vielä varmuuden vuoksi katsoi auton alle ettei siellä mitään ihmeellistä näy, ei näkynyt. Ja sitten jatkettiin matkaa, kunnes kuului BLING ja punainen merkkivalo syttyi palamaa. Lähinnä bensavalon tunnistan ja huusin mikä valo toi on. Vastaukseksi sain, pysäytä auto. Matka katkesi siihen, sitten odoteltiin... BLING äänen jälkeen hyvä päivä vaihtui huonoon iltaan.)

Kirosin miehen, koska ei huolla mun autoa koskaan ajoissa, koska ei korjannut jarrupaloja ajoissa ja samalla ennakoinut tulevaa, ja tietenkin ihan senkin takia, koska mies on juuri sen auton minulle valinnut.  Vesipumppu sanoi sopimuksen irti. Jippii. No onneksi reilun tunnin odotuksen jälkeen miehen isä saapui mustalla ratsulla pelastamaan meidät. Onneksi auto ei mennyt tulevana keskiviikkona rikki, jolloin olisi tarkoitus suunnata Turun lomalle lasten kanssa. Sehän olisi ollut aivan hulvatonta, jos auto olisi mennyt rikki kehä 3:lla. Tai takaisin tullessa jäänyt jonnekkin Salon kohdalle. Nyt sentään näppärä autotuntija mieheni oli mukana. 

Autottomana maalla ei ole kiva tunne, lähde siinä sitten ostamaan monta ruokasäkillistä ruokaa kun ei ole autoa, lähde siinä sitten viemää lapsia Turkuun, lähde siinä sitten nome-kokeisiin lauantaina. Onneksi asioilla on tapana järjestyä jollakin tavalla, tiedä sitten vielä millä tavalla. 

Tänään ainakin käytiin siellä Santalahden leirintäalueella kahden tytön kanssa. Matka sujui leppoisasti miehen teinipiipautossa, johon mahtuu neljä ihmistä ja vielä rattikin on siinä ihan väärällä puolella. Onneksi sain hoidettua samalla reissulla kauppareissun. Kauppareissut vaativat vielä suunnitelmallisuutta ja järkeä enemmän, eiköhän niistäkin saada vielä monta iloista postausta. 

Meillä on välillä tapana miehen kanssa ajella ympäri kylää. Niin kuin kuvastakin näkyy, kaunista täällä on. Luonnossa vielä kauniimpaa. 

Talo tyhjenee. Ja jos ois ollut fiksu ja ahkera niin olisi pakannut aikasemmin, olisi aikasemmin laittanut tavaraa eteenpäin. Mutta kun ei ole fiksu, eikä ahkera vaan laiska ja saamaton. Tänään mies lähti vuokrapakulla kohti tulevaa. Se tunne kun koliseva ja äänekäs paku kaarsi pihalta oli huima ja ihan vain sen takia, kun epäilin auton hyytyvän ensimmäisiin valoihin. Mutta ihme ja kumma auto pääsi perille tavaroineen, kuljettajineen ja yhden pienen tytön kanssa. Nyt sitten laatikoita ja huonekaluja löytyy jostain maalaiskylän tönöstä, heinäkuuta odotellessa että saadaan tavarat vietyä sisälle asti. :D Tästä tulee niiiiiin erilainen muutto mihin olen vuosien aikana tottunut, ihan vaan sillä että talo ei ihan vielä ole muuttovalmis joten muutetaan hetkeksi miehen vanhemmille. 

Jos ois fiksu niin olisi nyt täksi viikoksi sijoittanut lapset ja koirat johonkin hoitoon, ja oltaisiin keskitytty miehen kanssa tavaroiden siirtämiseen paikasta A paikkaan B. Mutta sekin olisi liian helppoa. Joten keskimmäisellä lapsella on vielä tällä viikolla joka arkiaamu uimakoulua. Vanhimman tytön kavereita tulee yöksi. Minun on aivan pakko mennä koirani kasvattajan luokse treenaamaan ja aivan pakko mennä viikonlopuksi koulutukseen. Aivan pakko oli myös sopia lääkäreitä ja muita virallisia menoja täksi viikoksi. Ihan vain sen takia, kun tämä muutto ei olisi liian helppo ja näppärää ilman lisäohjelmia. Miksi tehdä asioista helppoa, kun niistä voi tehdä haastavampia arjen askareita?

Ai, niin tämän ja edellisen postauksen välissä olen käynyt ihan livenä katsomassa taloa. Ihan samalta se näytti mitä kuvissakin on, jotain ihme lautoja siellä sun täällä. Piha oli yhtä kaaosta.  Samalla reissulla käytiin valitsemassa värejä.

Ilmaiset kahvit  sille, joka arvaa mihin huoneeseen mikäkin väri on menossa. :D    Tässä on ns vanhan puolen värimaailmaa, katsotaan sitten mitä sinne uudelle puolelle tulee kunhan laajennus on valmis. 

Edistystä on tapahtunut.

Miehen piti tällä viikolla hakea vanhempiensa luota haulikko, joten siinä samassahan meidän tilaihmeauto pakattiin täyteen tavaraa ja ensimmäinen kunnon muuttokuorma suuntasi kohti uutta kotia,  kylläkin parin kilsan päähän miehen vanhemmille. Mukaan lähti keinutuoli, ihan retro olkkaripöytä, suksia, sauvoja, mailoja, pulkkia, pojan pikkulegoja, joihin ei ole kai pariin vuoteen koskettu, äitiyspakkauslaatikko täynnä vauvanvaatteita, mun ihanaakin ihanampi yöpöytä, leluja, talvivaatteita, mun pukupussissa olleita hienoja (?!?) vaatteita, laminaattileikkuri, autoni talvirenkaat.... HUH, joten aika paljon. Matkalle pääsi myös perheen kuopus ja vanhempi koira, joten tiedossa olisi helppoa aikaa minulla täällä kotona, vaikka mitä pystyisi tekemään.  Ja aika meni mitä parhaimmalla tavalla. Jumitin ja pahasti, en saanut oikeastaan mitään aikaiseksi. No väkisin sain itseni tekemään pihatöitä, rikkaruohojen repimistä ja nurmikon siistimistä. Vähän ennen kuin matkalaiset tulivat seuraavana päivänä kotiin, niin pakkasin YHDEN, jep jopa yhden laatikon keskimmäisen lapsen tavaroita banaanilaatikkoon.  Ei pahemmin voi kehua ahkeruudella. :(

Jotenkin outoa ajatella, että talomme on lähes tulkoon itsekseen laajentunut tai siltä se ainakin tuntuu, kun itse ei ole taloa nähnyt hetkeen.  Tältä meidän talo näytti kun siellä viimeksi kävin. 

Ja nyt tällä hetkellä talomme laajennus on tässä vaiheessa.

Olisikohan se nyt kattotuolit (?!?), jotka eilen asennettiin, joten viimeisestä kuvasta ollaan taas edistytty. Ensi viikolla mennään muutamaksi päiväksi miehen vanhemmille, joten samalla tulee nähtyä missä vaihessaa nyt ollaan talon suhteen. Toivottavasti saisin edes yhden naulan naputtaa, niin voisin sanoa rakentaneeni taloa ja vielä omaa. :)

Pojalta saatu kalenteri pääsi vihdoin ja viimein käyttöön, suunniteltiin miehen kanssa eilen illalla toimintasuunnitelma. Joten muutto on jo puoliksi tehty. Tässähän tulee vähän kuin voittaja fiilis. 

Talomme ei kumminkaan rakennu itsestään, sitä on rakentamassa eräs kirvesmies. Kirvesmieheltä on kysytty, kuka taloon muuttaa, johon vastaus oli yhdeksän henkeä ja kolme tulee lisää. ;) Mitäköhän kyseinen kyläläinen olettaa sen olevan. 

Ensin hyviä juttuja, eräänä torstaina miesväki hyppäsi maalle soveltuvaan teiniauto Subaruun ja lähti yläkoulun tutustumisiltaan. Miehelle taisi jäädä päällimmäiseksi mieleen, että hän oli tyyliin puolet nuorempi kuin muut vanhemmat. Niin ja mukaan vietiin ensimmäinen muuttokuorma, huimat kaksi jätesäkillistä talvivaatteita. Pikku hiljaa alkaa tulla olo, että poika alkaa lämmetä muuttoon. Nyt viikon aikana on tullut itkua väännettyä kunnolla, ensin oli keskimmäisen viimeinen päivä päiväkodissa. Viimeinen kerta kun minä vein ja hain yhden lapsistani päiväkodista. Olen kulkenut niistä päiväkodin porteista ainakin vuodesta 2005 tammikuusta alkaen toukokuun viimeiseen viikkoon asti vuoteen 2014 asti. Niihin vuosiin mahtuu paljon muistoja, suurin osa henkilökunnasta on samoja. Päiväkotireissut aamuisin ja päivisin ovat olleet arkea. Useampaan vuoteen mahtuu kolme eri lasta ja nyt sen päiväkodin osalta homma on hoidettu, viety päiväkodin henkilökunnalle kortti ja mustikkapiirakkaa. Kiittelyitä kuulin, halauksen sain ja pyynnön, että kirjoittele joskus kuulumisia. =) Aion kirjoitella, MUTTA mitä jos/kun kirjoitan ja koko henkilökunta onkin vaihtunut, niin mitä joku Hulda Hoitaja ja Simo Siistijä tekevät tiedolla miten meillä menee. 

Seuraava itkunpaikka oli koululaisten kevätjuhla, joka oli aika 6 lk painoitteinen ja vielä aika vahvasti poikani luokka oli esillä. Pojan luokka on ollut kuusi vuotta samalla kokoonpanolla, muutamaa lisäystä lukuunottamatta ja sama opettaja ollut sen kuusi vuotta. Joten ovat todellakin yhdessä kasvaneita, opettaja on mitä ihanin. En tiedä tuntuiko juhla niin sydäntä riipaisevalta vain sen takia, että pojan alakouluvuodet on ohi ja aika siirtyä yläkouluun, ja osaksi ainakin luokka hajoaa vai kuinka paljon sillä oli tekemistä, että lisäksi tulee se muutto. Tämä kyseinen kevätjuhla oli viimeinen siinä koulussa, tyyliin viimeinen kerta kun lapset näkevät luokkakaverinsa, vanhat opettajat ja ihan kaikki. Enemmän kallistun siihen muuttoon, yksi kirjasarjan kirja on päättymässä niin onhan se vähän haikeaa, kun uusi kirja alkaa. :/  Jottei omatunto pääsisi helpolla niin pari päivää sitten kuulin, että poikani oli ainut koulustaan, joka pääsi enkkkuluokalle siihen tuhannen oppilaan kouluun. Minulle se kertoo sen, että poikani on TODELLA HYVÄ englannissa. Osaksi tuntuu kuin olisin pilannut poikani tulevaisuuden, mutta ei se niin ole. Nyt pojalleni aukeaa ihan uusia mahdollisuuksia ja ovia, venäjänkieli taitaa olla yksi niistä. 

Itkusta pilvilinnojen hajoamiseen. Kaikki ei ole hyvin, ei sitten vaikka katsoisi mistä tahansa kulmasta, sivusta tai minkä tahansa lasien läpi, taikka portailta, pilveltä, autosta tai ihan mistä vaan. Ei ne asiat mene niin kuin olen ajatellut, todellisuuden tajuaminen kirpaisi ja paljon. 

Minä ajattelin, kun kesä-heinäkuun vaihteessa muutetaan kaupungista maalle niin siellä on nätti talo pihoineen odottamassa meitä ja tietenkin aurinko paistaa, ei ole liian kuuma, muttei liian kylmäkään. Kaikki sujuu aivan malliikkaasti, ollaan pakattu hyvissä ajoin, ollaan suht levänneitä ja stressittömiä muuton h-hetkellä. Mutta ei, ei se menekkään niin, esim. heinäkuun eka viikko tulee ikkunat. Joten EI, ei meidän talo ole muuttovalmis heinäkuun alussa, tavarat ei leijaile omille paikoilleen itsekseen, meillä ei olekkaan heti oikean kokoista ruokapöytää siellä, saatikka verhot eivät ole ikkunoissa, meillä ei ole kaikkia tarpeellisia tai vähemmän tarpeellisia huonekaluja siellä. Ja ei, ei meillä kasva siellä kaunis nurmikko, ja kaunis kukkapenkki ei ole odottamassa siellä. Mikä pahinta, ei ne tavarat menekkään itsekseen noihin kirotun banaanilaatikoihin, jotka ovat olleet jo hetken olkkarin nurkassa odottamassa täyttymistä. Ihan itse pitäisi tavaraa laittaa vielä eteenpäin, ihan itse pitäisi kaikki ihanat Rörstrand Fokus astiat pakata pehmustettuun laatikkoon ja vielä suurimmaksi osaksi kantaa niitä laatikoita muuttoautoon, muuttoautoon jota meillä ei vielä edes ole. Meillä on miehen kanssa vain epämääräisiä suunnitelmia, milloin pihallemme ajaa se iso muuttoauto, johon saamme tyyliin kaiken tavaran pakattua. Ei meillä ole sitä, ei me olla sen enempää suunniteltu mikä se olisi, saatikka mikä päivä tämä tapahtuisi. Ei meillä ole muuttolaatikoita tarpeeksi, eikä Ikean-kasseja. Ei meillä ole mitään !!!! Ei meillä ole mitään muuta kuin liian vähän aikaa, liian vähän pitäviä suunnitelmia, meillä ei ole apua, meillä mies tekee lähinnä yrityshommia, kun olen ilmoittanut milloin pakataan. Mutta meillä on MINÄ, joka on tajunnut, kas kummaa ettei tässäkään muutossa asiat tapahdu ilman omia tekojani. Joten nyt on parasta unohtaa pyhäpuvussa oleva perhe, joka toimii ajatuksella ja palata todellisuuteen. Todellisuuteen, jossa seuraavat viikot tulee olemaan yhtä kaaosta. Seuraavat kuukaudet tulee olemaan yhtä vuoristorataa. HUUUUIIIIIIIIIII !!!!!  Mä olen niin valmis tähän kaaokseen. =)